Hard as diamond

Mä kerron teille tänään mun rakkaasta ja pitkäaikasimmasta harrastuksestani, nimittäin kilpacheerleadingistä!

Cheerleading on ehkä yks monipuolisimmista lajeista, mitä tiedän. Cheerleadingissä yhdistyy maa- ja ilmaakrobatia, tanssi, lihasvoima, venyvyys, ja erilaiset nostot, pyramidit ja heitot. En ole koskaan törmännyt lajiin, joka on samalla niin kovaa treeniä, että välillä ihan itkettää ja niin hauskaa ja koukuttavaa, ettei malttaisi lähteä treeneistä pois! :D

Yleensä, kun kerron harrastavani tätä lajia, tykkään sanoa aina lajin eteen liitteen kilpa. En sitten tiedä, että ajatteleeko lajista mitään tietämättömät, että se saisi sen kuulostamaan hienommalta..:D Yhä liian moni sekoittaa lajin showtanssiin, mitä se ei ole. Vaikkakin tanssi kuuluu osana lajikokonaisuutta. Kyllä me teemme ihan samalla tavalla lihaskuntoa, venyttelemme, harjoittelemme kestävyyttä ja pidämme kausittain kuntotestejä lajiharrastajille kuin muutkin urheilijat :-)!

Aloitin harrastamaan elokuussa 2006 ja taukoa lajista olen pitänyt yhteensä noin 1 vuoden, etten ole ollenkaan treenannut ja puoli vuotta olen ollut urheilutauolla kyynerpään kuntoutuksen vuoksi. Lajikokemusta tulisi siis tulevana syksynä 8 vuotta! Ihan huikeeta! :) Aloitin mini, eli ala-asteikäisten joukkueessa ja olen sitten jatkanut aina junioreiden kautta senioreihin asti, eli yli 15 vuotiaiden joukkueeseen asti. Harrastin vuosina 2006-2013 Kouvola Indians cheerleaderseissä ja nyt, kun uusi kilpacheerleadingseura Black diamond cheerleaders perustettiin viime vuoden lopulla, niin siirryin oitis sinne.

Olen kisannut kisajoukkueessa vain neljissä kisoissa, eli vuosina 2007, 2010, 2011 ja 2012 sillä vuoden 2008 kevätkisojen alla loukkaannuin, 2008 syyskisoissa olin urheilukiellossa ja vielä ulkomailla kisojen aikaan, vuonna 2009 emme kisanneet ollenkaan ja viime vuonna joukkue oli niin pieni, ettei kisoja edes mietitty. Kisat ovat ehkä parhaimpia muistoja lajista, vaikkei niissä aina olisi onnistuttukkaan tai sijoitettu hyvin. Ne silti luovat yhteishenkeä ja pääsee seuraamaan, miten laji on edennyt Suomalaisissa joukkueissa aivan huikeasti!

Kisoissa myös on aivan tajuihanaa saada pukeutua kisapukuun, meikata kisameikkiä, laittaa hiuksia, auttaa toisia laittamaan kaikkea kuntoon, viettää aikaa joukkuekavereiden kanssa ja treenata, sillä kisajännitys on helpointa saada vain ja ainoastaan treenaamalla pois. Jännityksestä puheenollen, olen aivan järkyttävän kova jännittämään. Alan aina kauhulla itsekseni miettimään, että mitä jos stuntit vaan tippuu, akrot tulee niskoilleen ja kaikki vaan luovuttaa kesken ohjelman vaikka se olisikin epätodennäköistä. Olen jopa nähnyt unta tästä tilanteesta ennen kisoja! :D Onneksi meillä on aina olleet tehtävänsä osaavat valmentajat, jotka osaavat tsempata ja kannustaa joukkuettaan tekemään parhaansa niin kisamatolla, kuin treeneissäkin :)! 

Valmentajia minulle onkin kertynyt aikamoinen joukko näiden vuosien aikana, joita on yhteensä 18, jos oikein muistan! :D Pisimpään minulla on valmentajana toiminut tämänhetkinen valmentajani Annika, kenen kanssa myös olen harrastanut useamman vuoden aiemmin samassa joukkueessakin. Valmensin  itsekin vuoden verran entisen seurani minijoukkuetta ja oli sanoinkuvaamattoman hieno tunne nähdä, kun valmennettat kehittyvät, saavat itseluottamusta, tsemppaavat toisiaan matolla ja sen ulkopuolella, tulevat minulle valmentajalle tärkeiksi ja kasvavat ja kehittyvät harrastajia vielä tänäkin päivänä! :-) <3

Lempijuttujani ovat cheerleadingissä stuntit, heitot, pyrtsit, uuden oppiminen, joukkue, kisat, kisakausifiilis, lajin monipuolisuus, se että voi kehittyä joka treeneissä lisää ja se, etteivät mitkään treenit ole samanlaiset. Kehittämisalueitani ovat ehdottomasti akro, hypyt ja kestävyyskunto. Myös motivaatio pitäisi saada kohdilleen ja muistaa myös silloin maanantai treeneissä, että ei sillä ole mitään väliä, että mikä vuodenaika, vuorokauden aika tai päivä on, teen silti täysillä  ja lopetan kunnes tehtävä juttu menee ilman virheitä, en silloin kun se menee ensimmäistä kertaa oikein! :-)

Teen stunttipaikkanani takaria, backspottia, mustia tai miksi sitä nyt ikinä halutaankaan kutsua! Nimiä on monia :D Olen tehnyt sitä oikeastaan vasta vähän aikaa, sillä tein noin kuusi vuotta päätoimisesti pohjan hommaa, kunnes aloin pikkuhiljaa lipua tekemään kaikkia mahdollisia nostopaikkoja, kunnes lopulta "vakiinnuin" takariksi. Tykkään enemmän tehdä takaria, sillä "viimeisinä vuosinani" pohjana olin pisimpien pohjien joukossa pitkien käsieni ja jalkojeni vuoksi, vaikka muuten en ole kuin 163cm pitkä...:D Nostaminen sattui selkään ja jokaisten treenien jälkeen reidet ja pohkeet olivat ihan maitohapoilla, käveleminen sattui ja olo oli kuin olisi vetänyt kaksi tuntia jalkaprässiä, sillä jouduin olemaan lähes kaikissa suorille käsille menevissä stunteissa polvet koukussa, paitsi libertyissä (eli yhdelle jalalle nostettavissa), että nousija säilyttäisi tasapainonsa stunteissa. Olin siis hyvin onnellinen, kun viimein pääsin tekemään ensimmäisiä stuntteja takarina, kun olo oli niin helpottunut! :)